Tähtitiedettä


Moi!

Kiitos soitostasi taannoisena päivänä. Autoit minut silloin(kin) ojan yli toiselle puolelle. Sinne, missä virtaa elämä yhtä tuttuna ja tuntemattomana kuin tähänkin asti, riippumatta milloin minkäkin nurkan takaa väliin tunkevista ojankaivajista, jotka pyrkivät valuttamaan kaiken helpommin käsiteltäväksi, ulkopuolelta hallittavaksi kokonaisuudeksi. Muistutit minua, että kuljen toiseen suuntaan. Pois hallitsijoiden alaisuudesta, kohti hallitsematonta kaaosta, jossa pätevät elämän omat lainalaisuudet. Ehkä minustakin vielä metsänkävijä tulee, kuten minulle suolla arvelit. Elämänkävijä ainakin. Olen alkanut hahmottaa perimmäisiä syitä katsellessani metsässä ja matkalla kuvaamiani videoita ja kuunnellessani keskustelujamme.

”Don Juan hymyili hyväntahtoisesti ja sanoi taaskin jotain hämärää. Hän toisti sen kolmeen tai neljään kertaan, kuin antaen minulle aikaa sanojen merkityksen selvittämiseen.”

Olennaisintahan nyt on, etten jää tuijottamaan Suurta Ojaa. Meriittejä, koulutusta ja muita maailman todisteita. Turhaa vakuuttelua, että muka osaan ja ymmärrän asioita, vaikka mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän vain tiedän tietäväni. Voin aivan hyvin jatkaa eteenpäin elämän ja asioiden ääneen hämmästelyä ilman olennaisten asioiden kannalta täysin irrelevanttia itsetärkeyttä. Psykologinikin kannusti minua siihen, ja hän tietää mistä puhuu. Voin astua kapealle sillalle, kävellä aivan hyvin riukuakin pitkin ja yli. En tarvitse vastauksia, vaan lisää kysymyksiä, joiden kautta elämä paljastaa hiljalleen itseään. Etukäteen harkitsemattomia, ennakoimattomia ja spontaaneja havaintoja, joiden avulla yhdistellä hajanaisia palasia ja jäsentymätöntä tietoa. Siten syntyy merkitys ja kieli elämän ymmärtämiseen. Ehkä vielä jonain päivänä polvistun juttelemaan puuntaimelle.

Tänään avasin kirjan ja luin taas.

”Don Juan katsoi minuun ja nauroi matalasti. Hän oli kävellyt autolle minun pysäköidessäni sitä… […] Tämä oli ensimmäinen kerta jolloin tiesin, mitä tekemistä minulla siellä oli. […] Aivan kuin aikapommi sisälläni olisi räjähtänyt, minä yhtäkkiä olin muistanut jotain sellaista, mikä jo oli muuttunut minulle hämäräksi. Olin muistanut että kerran elämässäni minä olin ollut hyvin kärsivällinen ja hyvin pystyvä. […] Kolmen kuukauden ajan minua oli vaivannut albiinohaukan muisto.”

Valkoiset eläimet selkeästi seuraavat minua ja tekemisiäni. Ensin arktinen susi, sitten tunturipöllö ja laulujoutsen. Nyt kirjan sivuilta lentelee karkuun albiinohaukka aivan kuin muistuttaen minua jostain, minkä itse olin unohtanut. Ei susi, ei pöllö, eikä joutsen, vaan haukka. Vaan sehän ei ollutkaan minun viestinkantajani, vaan Castanedan. Ihmettelen kuitenkin, miten samanlainen on tarinani tähän saakka, ja miten löydän itseni rivien väleistä ja väliin riveiltäkin jatkuvasti. Ehkä tässä ollaan jonkin ikiaikaisen ja pohjimmaisen äärellä, kuten romaaniprosessissanikin, kun yllättäen löysin tarinani pohjalta antiikinaikuisen jumaltarinan. Joskus ennen muinoinkin ihmiset ovat tutkineet itseään ja asioita ja kirjoittaneet niitä tarinoiksi. Nykyihminen luulee olevansa fiksumpi, mutta toistaa edelleen samoja kaavoja, kunnes ymmärtää katsoa tarkemmin. Jos ymmärtää.

Sanoit minulle yhdellä videopätkällä, että oppiakseen näkemään pitää ensin osata katsoa (tai jotain sinne päin). Ihminen tarinoineen on kuin oman elämänsä Zubenelgenubi. Tieteen kansallinen termipankki sanoo, että kaksoistähden avulla voi testata näköään. Sen komponentit kun kuulemma erottuvat paljain silminkin. Mutta kapitalistin käskyläinen tumppumaakari katsoo napaansa eikä taivaalle, ei enää tunne tähdistöjä, saatikka erota niitä satelliiteista. Onko se kehitystä, että osaa kirjoittaa itselleen aina entistä paremman tittelin? (Naurattaa, kun muistan ex-mieheni hienon tittelin ”jakelupalveluedustaja”. Työnkuvanaan oli ajaa kuorma-autoa ja vaihtaa asiakasyritysten paskaiset matot puhtaisiin.) Ihminen ei enää käsitä saatikka näe omaa tarinaansa? Elämä on täytetty ojankaivuulla ja elvyttävä vesi virrannut pois. Tittelit ovat täyttäneet tyhjiön, eikä ihme, että ihmiset haukkovat henkeään ja lääkärit joutuvat kirjoittamaan reseptejä metsään.

”Iltapäivällä me lähdimme patikoimaan. Minä pysyin helposti don Juanin vauhdissa mukana ja ihmettelin taaskin hänen ällistyttävää ruumiinkuntoaan. Hän kulki niin kerkeästi ja niin varmoin askelin, että olin hänen rinnallaan kuin lapsi.”

Vielä minunkin jalkani tanssii metsässä ilman epävarmuutta. Sitä odotellessa…

Hannetuumi
———
Otteet Carlos Castanedan kirjasta: Matka Ixtlaniin – Don Juanin opit

CC BY-ND 4.0 Tähtitiedettä, jonka tekijä on hannetuuli, annetaan käyttöön lisenssillä Creative Commons Nimeä-EiMuutoksia 4.0 Kansainvälinen Lisenssi. Tätä lisenssiä täydentäviä käytön sallivia ehtoja voi löytyä sivulta Tekijänoikeudet.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *