Mä metsään haluan mennä nyt


Aloitin keväällä puumatkani hurauttamalla pois kaupungista tapaamaan ystävääni, joka jo aiemmin oli erään talouspoliittisesti myrskyisän nettikeskustelun tuoksinassa äkisti luvannut nimetä metsästään muutaman puun minulle. Minä puolestani olin muita sahateollisuuden ja kaikella mahdollisella tienaamisen puolesta vänkääviä keskustelijoita ärsyttääkseni suureen ääneen innostunut tuosta näennäisesti täysin hyödyttömästä ajatuksesta, mutta asiaa hyvän aikaa keskenäni kypsyteltyäni lähdinkin sitten aivan eri tavalla tosissani tutustumaan paikkaan muodostaakseni siihen jonkinlaisen henkilökohtaisen suhteen – nimeämällä tai ilman. Olin jo kauan pyrkinyt muutenkin löytämään ja tuomaan esiin muita hyötynäkökohtia ja arvoja yleisesti vallitsevan yksioikoisen talousajattelun rinnalle, ja nyt minua oli alkanut kiinnostaa ajatus urbanisoituneen ihmisen ja luonnontilaisen metsän kehittyvästä suhteesta. Minkälaisia vaiheita siinä olisi ja miten suhde etenisi? Merkitsisikö prosessi paluuta luonnontilaan tai johonkin ikiaikaiseen universaaliin, vai olisiko se alku jollekin täysin uudelle, josta minulla ei vielä ollut edes aavistusta? Sitä en vielä tiennyt, mutta kaikki kuviteltavissa olevat ja käsityskykyni ulkopuolellakin olevat mahdollisuudet olisivat avoinna.

Vierailemani metsä on yksityinen suojelualue ja ennallistamisprojekti. Vielä elää keskuudessamme ihmisiä, jotka vaalivat luonnon ainutlaatuisuutta ja biologista diversiteettiä minimoimalla inhimillisen metsäsuhteen ekvaatiosta omimiseen ja kaiken häikäilemättömään hyödyntämiseen perustuvan tuhokapitalismin muuttujat sekä palauttamalla sitä taloudellisiin näkökohtiin perustumatonta suhdetta mahdollisimman luonnolliseen ja alkuperäiseen tilaansa. Luonto tuntee oman tasapainonsa edellytykset ja tekee tarvittavat korjaustoimenpiteet, kunhan sille annetaan siihen mahdollisuus. Urbanisoitunut ihminen puolestaan on unohtanut jopa itsensä kuuntelun ja luottaa mieluummin mieltä ja sielua myrkyttäviin välineisiin sekä lukuisiin mammonaa yli kaiken muun palveleviin asiantuntijoihin. Metsään menemisestäkin pitää ensin tehdä terveydenhuollon trendi, jotta sinne hoksaa ja voi mennä – lääkärin lähetteellä. Ulkoiluvaatevalmistajatkaan eivät enää näytä suunnittelevan vaatteita ensisijaisesti ulkoiluun ja luonnossa liikkumiseen vaan pikemminkin ulkonäköseikkoihin perustuen. Nähtäväksi jää, milloin kosmetiikkateollisuus huomaa kasvavan trendin ja alkaa tyrkyttää metsän sävyihin sopivaa huulipunaa ja juureviksi ripset tekevää maskaraa. En toki tuomitse heitä, jotka ehkä jopa tarvitsevat näitä välineellisiä motiiveja metsään lähteäkseen, mutta ymmärrän samalla niiden pitävän yllä tiettyä vieraantuneisuutta. Syvään ja aitoon yhteyteen päästäkseen tulee pikemminkin karsia pois kaikki ylimääräinen siitä välistä. Luonnontilainen metsäkin on aito ja rehellinen. Puut kasvavat hyvässä järjestysessä sikin sokin ja sammaleet pursuilevat kumpareittain iloisen hallitsemattomina sekä autuaan tietämättöminä siitä, miten joku rationaalinen entiteetti ne näkee. Miten siis voisin mennä metsään ja muodostaa siihen jollain tavalla toimivan ja mielekkään suhteen muutoin kuin mahdollisimman omana itsenäni?

Koska olin sairastunut pahasti kahdeksan vuotta sitten suistumalla monella tapaa pois tasapainosta voitontavoittelun hengessä vinhaan tahtiin pyörivän rakennusbisneksen vuoksi, ja koska niinikään lähinnä ulkopuolista synteettistä kemiaa kehooni lisänneet lääkkeet eivät olleet tuoneet tuossa henkilökohtaiseksi homekatastrofiksi indusoituneessa rakennetun ympäristön sairaudentilassa myrkyttyneelle elimistölleni sanottavampaa helpotusta, päätin päästää irti molemmista. Jos kehoni oli poissa luonnollisesta homeostaasistaan liian epäluonnolliseksi rakennetun elinympäristön ja myrkkyjen seurauksena, tasapaino tuskin palautuisi uusilla myrkyillä, joista oli jo elimistöni herkistymisen myötä seurannutkin ongelmia. Sen sijaan luonto saisi parantaa minut, ja se tekisi sen näistä tilanteeni aiheuttamista tuhovoimista täysin vapaasti eli ilmaiseksi ja pyyteettömästi omilla keinoillaan, ilman markkinamiehiä, ilman pääomien tai voitontavoittelun intentioita. Samalla se saisi tuntea varauksettoman kunnioitukseni sitä kohtaan, mikä merkitsisi tietenkin pikemminkin minun virittäytymistäni metsän aaltopituudelle kuin jotain ylevää tai norsunluutornista käsin määriteltyä. Parantumisenikin tapahtuisi enemmän minussa itsessäni, purkaessani pois omaa luontosuhdettani vääristäviä tekijöitä siitä välistä. Luontohan vain olisi, niinkuin ennenkin. Ei sillä ollut eikä ole erityisiä intentioita minua kohtaan. Vai onko? Sekin mahdollisuus oli jätettävä avoimeksi.

Olin siis syvässä ja arvostavassa hengessä aikeissa jälleenrakentaa avointa ja luottavaista suhdetta ympäristöön, josta olin jo kauan sitten liiaksi etääntynyt. Toisella matkallani metsän syvyyksiin tiesin jo olevani menossa oikeaan suuntaan.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *