Kuolema jättömaalla


1

En yhtään muista, mikä tilanne oli, olinko unessa vai hereillä vai missä, kun tieto iski tajuntaani. Tulisin kuolemaan ihmiskuntaa kahtia repivässä taistelussa poikani ollessa kolmekymppinen. Saisin AK-47:n tyyliin mallinnetusta puoliautomaattikivääristä luodin selkääni työntäessäni tytärtäni jyrkän töyrään yli poikani auttaessa toiselta puolelta. Siihen minä jäisin, töyräälle, ja tyttö karjuisi ja huutaisi taakseen, kirkuisi ja alkaisi itkeä hysteerisesti, ja poika vetäisi häntä eteenpäin, valaisi häneen uskoa ja kannustaisi, että ei voi mitään, äiti täytyy nyt jättää ja jatkaa eteenpäin tai kohta ihan kaikki on lopullisesti menetetty, tutkakuvakin näytti pahalta. Siihen minä jäisin mielipiteineni ja näkemyksineni, joita muut olivat pitäneet niin suurena uhkana, että olivat olleet valmiita luopumaan arvoistaan ja moraalistaan (jos niitä ikinä oli ollutkaan) ja tuhoamisen halussaan tappamaan toisen ihmisen – ihmisen, jonka he olivat luulleet olevan hyvin toisenlainen, itselleen täysin vastakkainen, vaikka ihmiset eivät todellisuudessa ole karsinoituja tiettyihin lokeroihin, vaan heillä on liukuvarajaiset ajatukset ja asenteet, ja parhaissa ystävissäkin on aina jotain sellaista, mitä itse ei voi tavalla tai toisella hyväksyä. Siinä yläpuolelleni valheelliseksi suojapaikaksi kaareutuvalla töyräällä minä miettisin elämääni ja ystäviäni ja kaikkia niitä rakkaitani, joiden vuoksi olen aina ollut valmis antamaan vaikka henkeni, ja ajattelisin, että näin siinä sitten oikeasti kävikin, mutta että olen sentään jossain onnistunut, kun lapseni ymmärtävät realiteetteja, eivätkä tuhlaa turhaan voimiaan ja tukevatkin toisiaan kaikkein vaikeimmalla hetkellä. Siinä töyräällä minä päättäisin katsoa silmiin sitä, joka vihdoin perästä päin tulisi ja kääntäisi elottoman ja tahdosta jo erkaantuneen velton ruumiini selälleen. Sen vuoksi avaisin siinä viimeisillä voimillani silmäni pistävästi ammolleen ja samalla huomaisin suuni olevan täynnä multaa ja nenäänkin sattuvan kovaksi tallautunutta töyrästä vasten ja ihmettelisin, miten niin todelliselta ja fyysiseltä tuntuu tämä kaikki. Siinä minä miettisin, miten tällä merkityksellisellä tunteiden ja vaistojen virtuaalisella jättömaalla on käyty satoja raadollisia kenttäharjoituksia, pelattu mitä eriskummallisimpia hahmoja ja rooleja ja ajatuksia, vaihdettu näkökulmia ja samaistuttu monenlaisiin syy-seuraussuhteisiin. Kuka tämän vapautta ja ihmisoikeuksia puolustavan ideologioiden kehittymistä palvelevan sotatantereen alunperin mallinsikaan? Poikani. Hän ei varmastikaan uskonut, että tässä kävisi lopulta näin.

Eikö ole ironista, että kuolen juuri tähän! Minä, joka yritin samalla töyräällä uhmakkaasti seisten aiemmin puolustaa myös sitä saatanan natsia joka minut kylmäverisesti ampui, sillä uskon sananvapauteen ja demokratiaan ja ihmisten terveeseen heittäytymiskykyyn ja luovan intohimoiseen hulluuteen ja tahtoon omistautua kehittyvälle ymmärrykselle ja pohjattomalle uteliaisuudelle niin vahvasti, että ihmiselle kasvaa väistämättä kyky käsittää, että hyväksyäkseen omat ajatuksensa on annettava tilaa myös toisille, jopa vastakkaisille näkemyksille. Luulin, että modernit sodat käytäisiin verkossa ja että ne olisivat pelejä ja simuloitua sotaa, jossa voitaisiin ratkaista voittajat ja häviäjät ilman tarpeettomia ihmisuhreja. Utopiani oli syttynyt sillä hetkellä kuusi vuotta sitten, kun vastareaktiona iltapäivälehden keskustelupalstalla nopeasti kasvavalle vastakkaismielisten väliselle pimeälle kaunalle halusin äkisti uskoa yksinomaan ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen. Hiukseni olivat nousseet pystyyn käsittäessäni vihan vain lisääntyvän ihmisten sättiessä toisiaan silmittömän raivon vallassa vain siksi, että presidentinvaaleissa toisella kierroksella oli ollut ehdokkaana vihreämielinen homoseksuaali mies, jolla oli ulkomaalainen poikaystävä. Olin haistanut tuon fundamentalistiseksi osallistujien sydänaloissa muuttuneen fanaattisen fleimisodan takaa vahvatuoksuisen primitiivisen kiihottuneisuuden, joka äityi täysin hallitsemattomaksi. Olin sen myötä pystynyt kuvittelemaan kaikki naisten ja lasten – miestenkin – raadolliset raiskaukset ja eläimelliset häpäisyt, joiden rinnalla tavanomainen luotikuolema on kevyt vitsi. Sitä ei voinut hallita, se tuli paholaisesta itsestään, vaan kuka päästi sen irti ja valloilleen? Meillä ihmisillä piti olla isot aivot, joilla käsitellä maailmankaikkeuden problematiikkaa, suprajohteita, näitä kehomme kyborgisia sovellutuksia ja hiukkasten perimmäistä oliollisuutta, mutta me toimimme vailla järjen häivää primitiivireaktioiden ja alkueläimellisten tarpeiden varassa. Olin muistanut lukeneeni aiemmin samalta palstalta ehdotuksen, että nuorten tyttöjen pitäisi auliisti jakaa itseään kaikille syrjäytymisvaarassa oleville nuorille miehille kouluampumisten ja muiden traagisten massamurhien välttämiseksi. Niin. Sillä inhon hetkellä halusin unohtaa kokonaan tuon pahuuden, hain äkkiä sakset ja leikkasin hiukseni kokonaan pois, unohdin seksuaalisuuteni ja muutuin kaiken sen myötä niin kuvainnollisesti kuin fyysisesti paljaaksi pyhimykseksi. Samalla unohdin, että pyhimyksistä tulee usein marttyyreitä ja he joutuvat kuolemaan vastustajiensa uskomusten tähden.

Nyt vasta tässä, suu täynnä multaa, silmät ammollaan ja toinen keuhko kasaan painuneena käsitän menettäneeni silloin kokonaan tasapainon, mielen, sielun ja kehon olevaisen ja todellisen yhteyden, sillä en kyennyt millään tasolla samaistumaan noihin itsekiihotteisiin alkueläimiin, jotka olivat kaikesta huolimatta veljiäni ja siskojani. Olin silloin muuttunut frigidiksi ja platoniseksi ihmisenpuolikkaaksi, en kyennyt enää haaveilemaan todellisesta elämästä ja sen herkistä kohtaamisista tai aidosta ymmärryksestä, vaan näin jokaisen otsassa hirvittävän pullistuman täynnä keltaista nestettä, valmiina räjähtämään silmilleni niin, että keltainen maku täyttäisi minut väkisin, hallitsisi kasvojani, kehoani, sieluani. Nyt minuun oli työntynyt selkäpuolelta vierasmielinen ajatus, jota en saisi enää koskaan sisältäni pois. Se saattaisi työnsä päätökseen pian ja aivosolujeni synapseihin jäisi värähtelemään viimeinen toiveeni, että joku tulisi, kääntäisi minut, näkisi katseeni ja ikuistaisi sen – jakaisi sen ympäri koko maailman niin, että se saisi ihmiset ymmärtämään ja lopettamaan kaikki sodat siihen paikkaan. Mielipuolisesti tuijottavista silmistäni tulisi globaalin rauhan symboli ja elämäntyöni täydentyisi vasta kuolemani jälkeen, mutta täydentyisi kuitenkin. Minä en elänyt turhaan. En jumalauta olisi elänyt turhaan!

 

2

Tyttö nousi sängyllä istumaan, venytteli uneliaita siipiään ja maiskutti hitaasti suutaan. Hän halusi kainaloon ja tönäisi varovasti äitiä…

***

En yhtään muista, olinko unessa vai hereillä vai missä, kun pikkusisko ryntäsi huoneeseeni naama vääristyneenä ja hysteerisesti nikotellen. Mitämitä? Mitä!? Mikä vaivaa? Missä äiti on? Unen rajamailla en oikein tykkää yllätyshyökkäyksistä, joten yritin oitis tivata selitystä. Jos oltaisiin otettu rauhallisesti ja sisko olisi kertonut, mikä oli hätänä, mutta ei. Hän ei pystynyt puhumaan. Nikotteli vain äitiä ja kiljui, että pelottaa. Ei uskaltanut edes kiivetä yhä käynnistymisvaiheessa olevan torsoni viereen, vaan jäi seinän pieleen hermostuneena lepattamaan. Helvetti, kroppa on aivan liian hidas! Pakko saada se uusi prosessori, joka tulee markkinoille ensi viikolla. Tämä on ihan paska! Yritin niellä turhautumiseni ja lähdin hakemaan siskon rauhoittamiseksi keittiöstä juotavaa, kun matkalla alakertaan huomasin äidin yhä nukkuvan. Hohhoijaa. Siis taas roikkunut idealistien somessa läpi yön, eikä nyt jaksa herätä hoitamaan velvollisuuksiaan tällä moraalisen rappion jättömaalla, joksi hän reaalitodellisuutta nykyään kutsuu.
– Äiti hei…
– …
– Aruru on ihan hysteerinen. Voisit sä nousta…
– …
– Äiti…? Äi-tii…
Äiti ei vastannut. Ei inahtanutkaan. Huoli alkoi minunkin mielessäni pikkuhiljaa nousta, sillä kaikki ei jostain syystä tuntunut olevan ihan kohdallaan. Äiti makasi hieman oudossa asennossa, eikä herännyt edes karjumalla. Kokeilin myös sitä ärsyttävää hälytysääntä, joka sai hänet aina säikähtämään suunniltaan ja sen jälkeen totaalisen raivon partaalle, jolle sitten myöhemmin nauroimme yhdessä hysteerisesti. Ei minkäänlaista reaktiota. Pikkusisko katseli portaikon kaiteen välistä naama rutussa ja uikutus alkoi äityä korvia vihlovaksi valitukseksi. Miten enkelistä voikin lähteä noin paha ääni!? Yritin rauhoitella siskoa, mutta tuloksena hän vain ulvoi äidin sijasta minun nimeäni.
– Xii-iiiiii…
– Älä nyt hätäile, kyllä kaikki järjestyy. Mä katon, mikä äidillä on…
– Uijuijui, Xii-ii-iiiiiiii…
En tiennyt mitä tehdä. Minulla ei ollut enää paljoakaan kosketuspintaa tavallisten kuolevaisten oliollisuuteen. Kaivoin verkkoavaruudesta häthätää esiin ihmiseläintä koskevan tietopankin ja käänsin äidin varovasti selälleen. Primates – Hominidae – Homo – Homo sapiens… sapiens. Mitä eroa on minulla ja äidillä? Miten voin selvittää, mikä häntä vaivaa? Mikroevolutiiviset muutokset kahden sukupolven välillä ja Viimeinen Inhimillinen Ihminen… Olin juuri heittänyt palstalle kysymyksen, mitä tehdä jos homo sapiens sapiens lamaantuu, kun äidin silmät rävähtivät äkisti auki. Pikkusiskon elämöinti loppui kuin seinään ja hän alkoi tirskua hämillään jännityksen nopeasta laukeamisesta. Huokasin äidin suuntaan.
– No niin, nousetko sä laittamaan aamiaista vai laitanko mä?
– …
– Äiti…?
Avoimet silmät alkoivat äkkiä näyttää pelottavilta. En ymmärtänyt, mikä äitiä vaivasi. Miksei hän sanonut mitään, ei liikkunut, eikä tehnyt elettäkään noustakseen? Yritin etsiä reittiä äidin ytimeen. Miksi helvetissä ihmisessä ei ole sellaista nappulaa ja järjestelmää, josta hänet voisi käynnistää vikasietotilaan, tai liitäntää, jonka kautta voisi bootata toiseen järjestelmään ja selvittää, mikä milloinkin on vikana!? Äidin toisesta silmäkulmasta alkoi hitaasti valua kyynelnestettä tyynylle. Palstalla homma ei edennyt. En saanut sieltä minkäänlaista tukea saati kysymykseeni vastausta. Nykyolennot ovat liiaksi eriytyneet toisistaan ja kaikilla on niin erilaiset näkemykset, miten he itse ovat kehittyneet sekä millä eri muodoin itse kunkin oma individuaalinen erinomaisuus on Ihmisestä lähtöisin ja kaikkia muita niin paljon parempi, ettei satasivuiseksi fleimisodaksi käsittämättömällä tavalla ryöpsähtäneestä keskustelusta ottanut erkkikään selvää. Aruru alkoi uudelleen valittaa, entistä hysteerisemmin. Hän lenteli portaikossa sekopäisenä täysin poissa tolaltaan, ja pelkäsin että hän satuttaisi itsensä. Äiti oli pakko jättää ja viedä Aruru pois tilanteesta. Apua oli jo tulossa. Olin kutsunut spesialistit paikalle.

***

Hiljaisuus tuntui ontolta elokuun viimeisenä aamuna. Monikulmaisten talojen ja niitä kehystävien viheriöiden muodostaman kaupunkisilhuetin takaa nousi aurinko ja hämärä alkoi nopeasti väistyä. Äiti oli viety pois ja lapset olivat pian sen jälkeen saaneet Death Officialin kautta hänen viimeisen viestinsä: En elänyt turhaan. Xii oli lukenut sen ääneen kyborgin tyyneydellä, ja viipyillyt läsnä Arurun tunnemyrskyissä, kunnes tämä oli tuntien perästä alkanut vihdoin rauhoittua. Nyt he seisoivat teräksen ja betonin jäsentelemässä vesipuutarhassa ja uusi tulevaisuus kohisi korvissa. Aruru haukkoi vielä henkeään ja nyyhkytti hieman. Siipi oli hätääntyneestä riehumisesta venähtänyt ja muutama sulkakin irronnut. Hän katsoi kysyvästi Xiin luottavaisiin silmiin, joissa oli vielä Ihmistä jäljellä. Niissä näkyi äiti. Äkkiä Aruru halusi lujasti uskoa, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi.

 

3

Minä olen töyräs – muodostelma merkityksettömän ja merkityksellisen välissä. En sillä tavalla kuin sinä luulet, sillä olla voi monella tapaa, muotoutua monista aineksista. Merkityksellistyä, merkityksellistää, olla merkityksetön ja silläkin tavalla merkityksellinen. Et voi olemustani ymmärtää. Miten voisitkaan, ethän ymmärrä tovereitasikaan. Minä olen töyräs – merkillisen ja vielä merkillisemmän vähäpätöinen rajatapaus. Todistan elämää, kun meren aallot suostuttelevat rantahiekkaa ja ruoho puskee laelta tuulta päin vinoon. Minä olen töyräs – olemisen ja olemattomuuden itsepintainen tallentaja. Rinnakkaistodellisuuksien sykkimätön ydin ja vapaa maaperä tulla ja olla. Elää ja kuolla.

Etäältä hätääntyneitä kiivassanaisia kehotuksia, lähestyviä laukausten ja räjähdysten saattelemia huutoja. Pieni joukko ihmisiä pitkin rantaa suoraan kohti, suhteeton aseistettu saattue, takaa-ajo. Tyttö maassa, äidin huuto, uudelleen pystyyn. Poika lähellä, jyrkkä nousu, lähestymiskulma oikea. Ylitseni sukupolven perintö, toivo ja odotukset, merkitykset, elämä. Kiipeä! Vedä! Pitää! Täytyy! Tyttö astuu, poika ojentaa, käsi tarttuu. Jalat kuopivat kiivaasti, äiti tukee tytön jalansijaa, kun osuu.

Minä olen töyräs – silta elämän ja ikuisuuden välissä.

CC BY-ND 4.0 Kuolema jättömaalla, jonka tekijä on hannetuuli, annetaan käyttöön lisenssillä Creative Commons Nimeä-EiMuutoksia 4.0 Kansainvälinen Lisenssi. Tätä lisenssiä täydentäviä käytön sallivia ehtoja voi löytyä sivulta Tekijänoikeudet.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *